Minä olen Saaga

Esittelen nyt sinulle Saagan. Hän on kantahämäläinen keski-ikää lähestyvä nainen ja äiti. Hän on luonteeltaan suomalaisen naisen perikuva; luotettava, lempeä ja ilmaisultaan selkeä  – eikä vähimpänä suinkaan; kärsivällinen. Kärsivällisyys ulottuu niin kotiin ja harrastuksiin kuin työhönkin. Kotona hänellä on säännölliset elintavat, olennaisia ovat kuten kaikki tiedämme monipuolinen (eläväkin) ravinto, liikunta, hyvät sosiaaliset suhteet ja riittävä lepo.

Hän harrastaa luonnossa liikkumista, siellä hän saa olla yksin ja rauhassa. Hänen kauneudenkaipuunsa tyydyttyy Salpausselän maisemissa, erityisesti hän hakeutuu kauniille ja ilmaville paikoille josta näkee kauas. Hänelle puut ovat tärkeä suojapaikka ja hän pitääkin yllä kiipeilytaitoaan säännöllisillä pikaspurteilla – nopeasti ylös ja rauhassa alas. Langat ja kankaat saavat erityisesti talvisaikaan arvoisensa käsittelyn.

Työnsä puolesta hän on erikoistunut tuholaistorjunnassa jyrsijöihin ja matelijoihin. Hänen erityishaasteenaan ovat lähes saavuttamattomat ilman valtiaat – linnut sekä nisäkkäät kuten ovarat ja jänisket.

Saaga on Felis Catus (lat.) – kotikissa. Tarkempi lajinmääritys liittyy hänen kotiseutuunsa ja tapoihinsa – hämäläinen metsäkissa (lat. haemaelaeinen metsaekissa). Olen kuulunut hänen henkilökuntaansa nelisen vuotta ja ollut erittäin tyytyväinen työsuhteeseen, etuihin ja johtajuuteen. Hän todellakin elää niinkuin opettaa. Ensimmäinen oppi oli lepo, rentoutuminen, nukkuminen.

Lepää, pidä tauko, nuku. Vaikka et ihan joka hetki pääsisi uneen, voit silti ottaa rennosti. Ensin voit heilua ja hommata, juosta ja kiipeillä, höpöttää ja innostua – silti seuraavassa hetkessä – naps – olet jo vaakasuorassa ja voit ottaa pikku tauon. Nukkuminen on oma taiteenlajinsa, ainakin Saagalle. Palkästään nukkumisen asennot ovat moninaiset ja ihmeteltävät kauniit. Välillä kaikki tassut ovat vierekkäin, sitten koko katti kerällä, tavallinen pesuvati muuten mahdollistaa täydellisen muotoilun, miuku voi kuorsata koko sohvan pituudelta ja osataan se pää laittaa tyynyyn niinkuin ihmisillä ainaan.

Paikkakin voi olla mikä tahansa. Useimmin vuosien aikana se on ollut kori,  jonka Saaga sai tultuaan loukutetuksi ja saavuttuaan Eläinten Löytötaloon. Muuttovaiheessa kori annettiin mukaan ja voisin ymmärtää että se on ollut turvapaikka hänen mielessään. Petiksi kelpaa sekä ikkunalauta että villapaita. Ollessani kerran kesällä marjassa, törmäsin kotia lähestyessäni nukkuvaan Saagaan. Oli liikuttavaa katsella kissaa, joka korkeiden saniaistentapaisten kasvien alla vetelee sikeitä. Huolettomana kuin vain olento voi.

Saagan seikkailuista ja opeista kuulet lisää joulun jälkeen. Hyvää joulua!


Minä nostan katseeni vuoria kohti – mistä saisin avun?

Sain mahdollisuuden käydä Israelissa, sen eteläisessä kärjessä jokunen aika sitten. Alkuun valitsemani sanat Raamatun Psalmien kirjasta, tulivat ensimmäsenä mieleen. Se on varmaan ollut ja on edelleen yksi sen maan asukkaan mielenmaisemista.  Kalkkikiviset ruskeat vuoristot ja niitä ympäröivä hiekkaerämaa ovat piirtyneet heidän verkkokalvoilleen jo äitiensä kohduissa.

Ei ole sammalpäällysteisiä mättäitä, ei ilmavia mäntykankaita, ei hienosti havisevia koivikoita, ei synkempää kuusimetsää. Mietin ensimmäistä kertaa kuinka muistan tarkkaan vihreän eri sävyt. Ensinkin herkän vaalea hiirenkorva ja mustikan lehdet. Sitten lehtien avauduttua luottavainen vehreys ja kasvun myötä yhä vankemmaksi lehdeksi muodostuva, tummempi vihreän sävy. Sen keskellä elämme kesän kuukaudet, olipa ilma mikä vaan ja voi olla että  ehkä unohdamme sen olemassaolon, se tuntuu niin itsestäänselvältä. Se muistuttaa metsien hyvinvoinnista, eläinten koti – ja suojapaikasta, marjojen ja sienten kypsymisestä. Ja samalla saamme syksyn myötä uuden väriloiston, ruskan. Vahvat ja voimalliset värit, keltainen, oranssi ja punainen asuvat niin puissa ja pensaissa kuin maan pinnalla. Ja edelleen jää jäljelle havupuut ikivihreine kapeine ja runsaslukuisine lehtineen.

Miten ne sitten pystyvät elämään siellä hiekan keskellä? Kai niillä on vettä? Kyllä on. He ovat keksineet jo Raamatun alkulehdillä (eli kauan aikaa sitten) kerrotun elinehdon hiekan keskellä elämiseen – keinokastelun.

Suomalaisille elinehto tuntuu olevan veden ääri ja läheisyys. ”Ei vettä, rantaa rakkaampaa.” Suomalaisen mielenmaisemaan kuuluu, että asuinpaikkakin on pitkälti valittu vesistön läheisyyden perusteella. Ja niitähän riittää, on pieniä jokia, isoja puroja, jokia koskineen ja ilman. Metsälampia, suolampia, hetteitä, pieniä järviä, isoja järviä ja valtavia järviä ja sitten vielä meri. Näitten välillä vesireittejä. Jota pitkin on kuljetettu, kuljettu ja kuljetaan edelleen. Sitten on vielä pohjavesi. Vesistöt ovat antaneet sekä juomaveden että pesuveden. Niissä on nostettu vedenviljaa ja lisäksi esteettistä lisäarvoa elämään. Sanotaan Suomen lipun sinisen värin symboloivan vettä tai merta. Kun ajattelen perusteeltaan käsitettä vesi, on se suorastaan elämän ehto. Ihmisten on etsittävä tavalla tai toisella itselleen jostain paikka, jossa on vettä, jotta voi siellä elää. 

Miten erilainen olisi Raamatun ja länsimaisen ajattelun kielikuvasto jos kaikki olisikin tapahtunut jossain muualla, vaikkapa Suomessa?